Yksinäisyys ei ole valinta | Kävijän puheenvuoro

Minulta on kysytty, miksi olen aina yksin, miksi en lähde ulos ja tutustu uusiin ihmisiin. Olisipa se noin helppoa ja yksinkertaista, mutta kun ei ole.
 
Jos lähden jonnekin ulos, ensimmäiseksi pitäisi kysyä, minne. Paikkoja on paljon. Vaikka netistä etsinkin, mikään ei tunnu olevan oikeanlainen paikka. Toiseksi: jos löydän hyvän paikan ja menen sinne, olen aina nurkassa istumassa ja toivon, ettei kukaan tulisi puhumaan minulle. Jos menisin jostain syystä itse puhumaan muille, tuntemattomille ihmisille, mitä ihmettä heille sanoisin? Ongelma kun on se, ettei minulla ole mitään sanottavaa kenellekään eikä minua voisi vähempää kiinnostaa kuunnella muiden ihmisten juttuja.
 
Niin se vain on. Jään joka tapauksessa sinne nurkkaan yksin istuskelemaan. Toki voisin pakottaa itseni tekemään aivan päinvastaisella tavalla, ja niin olenkin joskus tehnyt, mutta lopputulos on lähes aina ollut huonompi kuin nurkkaan jääminen.
 
Tähän mennessä voisi kuvitella, että olen itse päättänyt, etten tule muiden ihmisten kanssa toimeen, mutta syyt siihen ovat paljon syvemmällä.
 
Olen käynyt jo vuosia juttelemassa terapeuteille ja pikkuhiljaa olen saanut selville, että suuri osa yksinäisyydestäni johtuu puhtaasti menneisyydessä tapahtuneista asioista, jotka ovat jääneet selvittelemättä. Kyllä, olen jutellut paljon terapeuttien kanssa menneistä asioista, mutta näköjään siihen vaaditaan paljon enemmän aikaa ja vaivaa että pystyisin elämään ”normaalimpaa” elämää.
 
Pystyn selvästi jakamaan koko oman elämäni kahteen osaan: aikaan ennen seurustelua ja aikaan seurustelun jälkeen – jos sitä nyt seurusteluksi voi kutsua.
 
Monta vuotta sitten tutustuin erääseen naiseen, jonka kanssa oli kivaa. Hänestä tuli minulle tärkeä ja minusta hänelle. Hän oli elämäni ensimmäinen ihminen, jonka kanssa pystyin puhumaan lähes mistä vain. Luotin häneen enemmän kuin keneenkään koskaan aiemmin, mikä helpotti elämääni huomattavasti.
 
Olimme siis ystäviä eikä minulle tullut koskaan mieleenkään, että voisimme olla yhtään sen enempää enkä oikeastaan tahtonutkaan sitä. Kaiken lisäksi etsin vielä itseäni ja varsinkin omaa seksuaalista suuntautumistani, jota en ollut kunnolla koskaan pohtinut. Tuohon aikaan ajattelin olevani biseksuaali, mutta mietin myös, saattaisinko sittenkin olla homoseksuaali.
 
Joka tapauksessa ystävyys tuon naisen kanssa muuttui yhtenä yönä kammottavaksi. Olin ollut usein hänen luonaan yötä ja olimme nukkuneet aina eri sängyillä. Minulla ei ollut koskaan tullut mieleen mitään muuta. Yhtenä yönä havahduin siihen, että hän oli tullut vuoteelleni, alasti. Järkytyin niin pahasti asiasta, etten pystynyt tekemään mitään. En pystynyt puhumaan enkä liikkumaan ja sitten se tapahtui, elämäni kauhein asia: ihminen, johon olin luottanut ja ystävystynyt, pakotti minut seksiin kanssaan. Suoraan sanottuna hän raiskasi minut. Olisin halunnut sanoa vastaan, mutta jostain syystä en pystynyt. Olin vain siinä liikkumattomana, kai jonkinlaisessa shokissa. Sitten kaikki oli ohi. Ensimmäinen ihminen, jonka kanssa olin koskaan pystynyt puhumaan mistä tahansa, petti luottamukseni ja koko ystävyytemme joutui romukoppaan.
 
Sinä yönä lähdin nopeasti pois hänen luotaan. Kotimatkalla tunsin itseni likaiseksi ja oloni oli iljettävä. Kotiin päästyäni lukittauduin huoneeseeni ja itkin, huomaten ensimmäistä kertaa elämässäni kauhean tuskaisen puristuksen rinnallani, mikä selvisi myöhemmin ahdistukseksi.
 
Muutamaa päivää myöhemmin otin yhteyttä tuohon naiseen, sillä halusin selvittää asiat. Tapasimme, mutta sitten sama tapahtui uudestaan ja jouduin jälleen shokkiin. Tuon jälkeen nainen pakotti meidät olemaan yhdessä, sillä jos jättäisin hänet, tekisi hän itselleen jotain pahaa, ehkä jopa itsemurhan. Tuossa vaiheessa tunsin olevani henkisesti niin huonossa kunnossa, etten pystynyt ajattelemaan aiheuttavani jonkun kuoleman, joka olisi minun syytäni. Minun oli pakko aloittaa seurustelu hänen kanssaan.
 
Seurustelujakso kesti hieman yli vuoden, jonka aikana ahdistukseni voimistui. Itkin usein kotona yksin enkä jaksanut tehdä mitään. Keskeytin lukion ja lopetin liikkumisen lähes täysin. Painoa tuli vuodessa reilusti yli kaksikymmentä kiloa. Lopetin lempiharrastukseni, kirjoittamisen, oikeastaan kokonaan.
 
Vuotta aikaisemmin olin kirjoittanut vuoden sisään jopa kuusi, yli kolmesataa sivua pitkää tarinaa, mutta nyt en pystynyt tekemään enää sitäkään. Muistan jossain vaiheessa alkaneeni miettimään itseni vahingoittamista ja jopa itsemurhaa, joka alkoi tuntua ainoalta vaihtoehdolta. Aloin viillellä rannettani, joka yllätyksekseni helpotti oloani, tosin vain hetkellisesti. Aloin nopeasti vihata tuota naista, joka oli pilannut elämäni. Viha levisi nopeasti kaikkiin naisiin ja lopuksi kaikkiin ihmisiin.
 
Yli vuoden kärvistelyn jälkeen uskaltauduin hakemaan apua, koska muuten olisin aivan varmasti päätynyt tekemään itsemurhan. Sain apua psykiatriselta poliklinikalta, minkä ansiosta pystyin viimein jättämään tuon naisen. Valitettavasti ajoitus oli monessa mielessä huono, sillä olin menossa armeijaan. En halunnut sinne, mutta se oli pakko tehdä. Armeija ahdisti minua paljon, mikä johti siihen että henkinen tasapaino, jonka olin juuri saanut jotenkuten takaisin, romahti jälleen ja tuo ihminen sai minusta jälleen otteen.
 
Armeijasta selvisin kuitenkin, tosin hyvin vaikeasti, koska en tullut kenenkään kanssa toimeen ja usein minulle tulikin sellainen olo, etteivät muut halunneet tutustua tai olla kanssani tekemisissä.
 
Ihastuin siellä kuitenkin ensimmäistä kertaan toiseen poikaan, mutta en kertonut siitä kenellekään eikä asia edennytkään siitä eteenpäin. Armeijan jälkeen ahdistus kasvoi jälleen voimakkaasti ja jouduin hakemaan apua uudelleen, tällä kertaa Nuorten kriisipisteestä. Siellä käytyäni tunsin vahvistuneeni jälleen ja uskalsin jättää naisen uudestaan.
 
Käyntini kriisipisteessä auttoi minua ymmärtämään hirvittävän virheen, minkä olin tehnyt tuon naisen kanssa. Ymmärsin myös olevani homoseksuaali. Samoihin aikoihin paras kaverini yli 15 vuoden ajalta alkoi käyttämään huumeita kadoten yhtäkkiä elämästäni. Luottamukseni ihmisiin oli kadonnut täysin.
 
Miten tämä tarina sitten liittyy yksinäisyyteni? Helposti. Viha, joka minussa oli kytenyt yli kahden vuoden ajan, oli levinnyt kaikkiin ihmisiin, varsinkin naisiin. Suoraan sanoen vihasin naisia todella paljon enkä kunnioittanut heitä lainkaan. Se ei kuitenkaan ollut ainoa ongelma.
 
Pääsin erääseen paikkaan nimeltään Vamos, jossa nuoret, enimmäkseen työttömät saivat käydä joka päivä. Siellä huomasin, etten pystynyt käymään ryhmissä, koska tuntemattomien ihmisten seura ahdisti aivan liikaa. Kun menen johonkin uuteen tilanteeseen, jossa on tuntemattomia ihmisiä, minua jännittää niin paljon, etten pysty sanomaan mitään.
 
Minulle on usein sanottu, että minun pitäisi vain mennä ja puhua ihmisten kanssa. Todellisuudessa ujous on synnynnäinen asia. Sitä voi kyllä helpottaa ja lieventää eikä muutenkaan kannata jäädä tuudittautumaan ajatukseen, että ”en pysty asialle tekemään mitään”. Ujous on luonne, joka on ihmisessä läpi elämän.
 
Vamoksessa käymisen aloittaminen osoittautui haasteeksi, sillä juuri noihin aikoihin lähes kaikki kävijöistä olivat naispuolisia. En uskaltanut tutustua kehenkään. Pelkäsin, että kävisi jälleen samalla tavalla kuin aiemmin. Noin kolmeen kuukauteen en uskaltanut puhua kenellekään ja enimmäkseen olin aivan hiljaa.
 
Alun vaikeuksien jälkeen uskalsin olla kuitenkin ryhmässä ja pidin todella paljon Vamoksesta. Ensimmäistä kertaa minusta myös tuntui siltä, että saisin olla vapaasti oma itseni eikä minun tarvitsisi esittää olevani joku muu.
 
Vaikka oloni oli kohentunut joiltain osin, oli minun edelleen hyvin vaikea puhua kenenkään kanssa. Pelkäsin jatkuvasti, että joku sattuisi ihastumaan minuun. Se olisi kaikkein pahinta ja pelkkä ajatus siitä oli aivan hirveä. Pelkäsin joutuvani taas suhteeseen sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa en itse haluaisi olla. Suojellakseni itseäni aloin rakentamaan ympärilleni muuria enkä päästänyt ketään lähelleni niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikaan.
 
Käytyäni Vamoksessa noin puoli vuotta ystävystyin viimein yhteen kävijään, naispuoliseen. Aluksi oli hyvin ahdistavaa, mutta tunne meni vähitellen ohi. Olin kuitenkin hänen kanssaan erittäin varovainen. Ajattelin taukoamatta syytä siihen, miksi hän halusi olla kaverini. Hän oli muutenkin ensimmäinen uusi ystäväni kymmeneen vuoteen, jos aiemmin mainittua ihmistä ei lasketa mukaan.
 
Tilanne oli aivan uusi minulle. Eniten pelkäsin juuri sitä, että jonakin päivänä huomaisin olevani hänen kanssaan seurustelusuhteessa, vaikka itse en halunnut sitä. Ajan kuluessa varmistuin kuitenkin siitä, että hän tahtoi olla vain kaveri, ei mitään muuta. Olin myös luultavasti oppinut edellisestä kerrasta tulkitsemaan ihmisiä paremmin. Myöhemmin sain Vamoksen kautta kaksi muuta kaveria, mutta joka kerta huomasin sen, että mietin aivan samaa asiaa: syytä, miksi he halusivat olla ystäviäni. Aluksi minua myös ahdisti heidän seuransa mutta sekin meni onneksi ajallaan ohi.
 
Vamos auttoi minua paljon ja tunsin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen olevani iloinen. Minulla oli sisältöä päivissäni ja pikkuhiljaa uskaltauduin enemmän ja enemmän olemaan äänessä Vamoksessa. Vanhat asiat tulivat kuitenkin takaisin kun Vamos osaltani loppui kahden vuoden käyntini jälkeen. Tuntui kuin kaikilta asioilta, joita olin monta vuotta rakentanut, olisi lähtenyt pohja.
 
Yritin käydä kolmessa Vamoksen kaltaisessa paikassa, mutta loppuen lopuksi en pystynyt aloittamaan missään niissä. Enimmäkseen syyt olivat uudet paikat ja ihmiset, joiden kanssa olisi pitänyt aloittaa aivan alusta ja luoda luotettava suhde heidän kanssaan. Kuten Vamoksessa, näissä paikoissa minun olisi pitänyt käyttää paljon voimavaroja ja aikaa siihen, mutta minulla ei ollut voimaa sellaiseen.
 
Olin joutunut Vamoksen asiakkuuteni päätyttyä olemaan jo useita viikkoja kotona yksin, koska ensitapaamiset noissa paikoissa oli varattu viikkojen päähän. Yksin ollessani oloni paheni, Vamoksesta saamistani ystävistä kahden kanssa oli tullut välirikko ja kolmannen kanssa minulla oli ongelmia kommunikoida, koska en saanut koskaan puhua omista asioistani, ja jos sain, jostain syystä hän aina käänsi keskustelun itseensä.
 
Yksinäisyyden tunne paheni ja vaikka tapasinkin tuota yhtä kaveria lähes viikoittain, tunsin silti olevani yksin myös hänen seurassaan. Huomasin, ettei hän kuunnellut minua, koska oli kyllästynyt siihen, että minun elämässäni ”ei koskaan tapahtunut mitään”. Ilmeisesti se oli hänelle liikaa ja hän lakkasi ottamasta yhteyttä. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Sitäkö, että hänen mielestään ratkaisu yksinäisyyteen oli se, että laittaa välit poikki kanssani?
 
Sulkeuduin kotiini, kävin vain juttelemassa Poikien Talolla kerran tai kaksi viikossa. Opiskeluni kärsivät. Aloin jälleen tuntea enemmän vihaa tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Tuntui kuin olisin pudonnut pois yhteiskunnasta. Koulussa en halunnut tutustua kehenkään enkä oikeastaan missään muuallakaan.
 
Poistuin Facebookista, sillä se lisäsi yksinäisyyden tunnettani. Kukaan ei koskaan kommentoinut viestejäni tai kuviani eikä kukaan koskaan lähettänyt minulle mitään. Facebookiin en aio palata, koska tiedän niin käyvän uudestaan. Kun vihani kasvoi, aloin pelätä, että kävisin johonkin ihmiseen käsiksi. Ja viimein niin kävikin. En onneksi lyönyt sitä henkilöä eikä keneenkään sattunut.
 
Nykyään olen suurimman osan ajasta kotonani, yksin. Vihaan edelleen tuntemattomia ihmisiä, mutta naisvihani on onneksi kadonnut. Siitä saan kiittää Vamosta sekä niitä kolmea ihmistä, joiden kanssa siellä ystävystyin.
 
Uusien ihmisten tapaaminen on vaikeaa, sillä en luota heihin. Minusta tuntuu että minut on petetty niin monta kertaa, että se tulee tapahtumaan uudestaankin. Olen hyvin varovainen kaikkien kanssa enkä edes yritä tutustua uusiin ihmisiin suojellakseni itseäni kovilta pettymyksiltä. Se on muuri, jonka olen rakentanut ympärilleni.
 
Noin kuukausi ennen kuin kirjoitin tämän tekstin ihastuin ensimmäistä kertaa yli viiteen vuoteen yhteen mieheen. Se tuntui kivalta. Minusta myös tuntui, että se saattaisi olla viimeinen mahdollisuuteni löytää ketään, koska ihastun hyvin harvoin. Kuitenkin seuraavalla kerralla kun tapasimme, ahdistuin todella paljon ja halusin vain pois hänen seurastaan. Se siitä sitten.
 
Ahdistus on kulkenut jo monta vuotta mukanani. Nykyään saatan ahdistua ihan pienistäkin asioista, ja oikeastaan ahdistun joka päivä jostain. Tulen hyvin helposti surulliseksi ja loukkaannun erittäin helposti mitättömistä asioista. Se on vaikeuttanut suhteitani ystäviin sekä elämääni yleisesti.
 
Mielialani vaihtelee hyvin nopeasti ja hyvin voimakkaasti. Yleensä, jos tapahtuu jotain ikävää, tuntuu siltä kuin painuisin jonnekin syvälle, pimeään pohjaan. Kestää yleensä pari päivää ennen kuin saan mielialani jotenkuten normaaliksi. Niiden päivien aikana en pysty tekemään juurikaan mitään: en käymään vanhempieni luona, en koulussa enkä tapaamaan harvoja kavereitani. Yleensä tällaisissa päivissä on mukana myös ahdistusta. Valoisana puolena on kuitenkin se, että kun tapahtuu jotain pientäkin hyvää, innostun todella paljon ja tulen helposti tosi iloiseksi. Harmi vain, että tällaiset asiat ovat niin harvassa ja kestävät yleensä vain hetken.
 
Aiemmin kerroin, että minulla oli vähän aikaa sitten Vamoksessa tapaamani ystävä, joka päätti, ettei enää pidä minuun yhteyttä, koska ei jaksanut kuulla yksinäisyydestäni. Hänelle on nähtävästi liian raskas asia, etten tule uusien, tuntemattomien ihmisten kanssa toimeen. Hän sanoi, että minulla on motivaation puutetta ja että olen siksi yksinäinen. Harmi vain, ettei asia ole niin yksinkertainen.
 
Menneisyydessäni on valitettavasti tapahtunut paljon asioita, joiden vuoksi olen menettänyt luottamuksen tuntemattomiin ihmisiin. Ahdistun helposti, nimenomaan tuntemattomista ihmisistä.
 
En uskalla puhua uusien ihmisten kanssa, koska en voi millään tietää heidän motiiveistaan. Olen kärsinyt tästä jo monen vuoden ajan enkä ole lainkaan varma, pääsenkö näistä ongelmista koskaan eroon. Käyn edelleen kahdessa paikassa juttelemassa enkä tiedä ilman kuinka jaksaisin ilman niitä.
 
Juuri tällä hetkellä vaikeinta tuntuu olevan se, että mielialani vaihtelee niin paljon. Haluaisin saavuttaa jonkinlaisen tasaisen tilan, jossa mielialani ei hyppelisi milloin mistäkin asiasta syvyyksiin. Olen hyvin väsynyt näihin asioihin.
 
Mitä siis vastaan kun joku haluaa kysyä miksi olen niin yksin? Miksi en lähtisi ulos ja tutustuisi uusiin ihmisiin? Vastaus ei ole niin yksinkertainen. En ole valinnut yksinäisyyttäni eikä minulla todellakaan ole motivaation puutetta. En jaksa uskoa, että maailman kaikki yksinäiset olisivat itse valinneet oman tilanteensa.
 
Haluan ystäviä ja olen yrittänyt sitä jo monta vuotta, ensin Vamoksen ja sitten Poikien Talon avulla, jossa nykyään käyn viikoittain ja onneksi olenkin saanut joitakin kavereita. Mutta siinäkin on varjopuolensa: haluaisin nimittäin olla heidän kanssaan tekemisissä enemmän, mutta yleensä pienetkin asiat saavat heidänkin seurassaan mielialani alas, ja minun täytyy rajoittaa tapaamisia heidän kanssaan.
 
Seuraavalla kerralla kun tapaatte yksinäisen ihmisen, pohtikaa, jos yksinäisyyden taustalla ei olekaan oma valinta vaan henkilön menneisyys, joka vaikuttaa suurelta osin siihen, missä tilanteessa hän tällä hetkellä on. Älkää kysykö häneltä kysymyksiä, joihin vastauksien pitäisi olla yksinkertainen. Yksinäisyydessä ei ole kyse yksinkertaisista ja helpoista asioista, vaan taustalla on usein monimutkainen ja vaikea historia ihmissuhteissa.
 
Olen kuullut myös paljon ns. yliherkistä ihmisistä – tarkoittaen siis tunteiden ja mielialan hallinnan vaikeuksia ja nopeita heilahteluja. En tiedä, kuinka totta nämä yliherkät ihmiset ovat, mutta jos tällaisia on, luulen olevani yksi sellainen. Luulen myös, että suurin osa muistakin yksinäisistä on tällaisia.
 
Ennen kuin yksinäisyyden voi ratkaista, on ratkaistava monia muitakin asioita ja ongelmia ennen käsiksi pääsemistä itse yksinäisyyteen. Ongelmia tulee ratkaista keskittymällä aivan perusasioihin, aivan sieltä syvimmältä kohdalta. Jos alkaa ratkaista niitä ”pinnalta”, kuten minun tapauksessani suoraan yksinäisyydestä, se ei johda mihinkään muuhun kuin mielipahaan ja yksinäisyyden tunteen lisääntymiseen. Silloin saattaa tuntua siltä, ettei mikään koskaan muutu.
 
Mikään elämäntilanne ei ole yksinkertainen, mutta sen voi aina ratkaista, jos tietää mistä aloittaa.
 
 
Viuhti
Julkaisemme kävijämme puheenvuoron valitsemallaan nimimerkillä.