Pullantuoksuista rasismia

Gouled Mohamed Abdi pohtii blogikirjoituksessaan rasismin arkipäiväisyyttä, kantaaottavien kahvipöytäkeskustelujen latteutta ja arjessa tarvittavaa antirasismia.

Suoritin sosionomiopintojeni viimeisen harjoittelun viime keväänä Poikien Talolla ja pääsin osallistumaan harjoittelun puitteissa monikulttuurisen ja kulttuurisensitiivisen työotteen kehittämiseen.

Yksi kehittämistyön tavoitteista oli herätellä monimuotoista kohtaamista nuorten kävijöiden keskuudessa. Kohtaamistyön lisäksi tavoitteena oli haastaa osallistujia pohtimaan vuorovaikutustaitojaan ja asettumaan itselle vieraiden teemojen äärelle. Tavoitteen saavuttamisen kannalta oleelliseksi tekijäksi nousi kyky osoittaa empatiaa ja halu asettua toisen ihmisen rinnalle.

Kulttuurisensitiivisen työotteen kehittämisen tiimoilta osallistuin Poikien Talon Intercultural Evening-iltojen ohjaamiseen. Nämä illat mahdollistivat avoimia ja syrjinnästä vapaita kohtaamisia moninaisista kulttuuritaustoista tuleville nuorille. Kohtaamisia ja keskustelua heräteltiin tutustumalla kulttuurien ja uskontojen teemoihin, käsitteisiin ja moninaisuuteen sekä esimerkiksi muslimien paasto- eli Ramadan-kuukauteen.

Aiheisiin tutustuttiin moninaisin osallistavin ja interaktiivisin toimin, jolloin iltoihin sisältyi sopivasti myös kepeyttä ja uuden oivaltamisen iloa. Iltojen antina huomasimme, että erilaisista taustoista tulevien nuorten kohtaamisen iloa syvensi heidän keskuudessaan syntynyt oivallus heitä yhdistävistä eikä niinkään erottavista tekijöistä.

Harjoittelusta kesän rasismikohuihin

Ajatukseni siirtyvät vääjäämättä viime kesän rasismikohuihin ja keskusteluihin pohtiessani monikulttuurisuustyön ja monikulttuurisuuden edistämisen merkitystä, nyt jo muutama kuukausi harjoitteluni päätyttyä.

Pohdin monesti itsekseni ja ystävien kesken kesän aikana niitä ajatuksia ja tunteita, joita tämä julkinen keskustelu herätti. Maahanmuuttajataustaisia ystäviäni yllätti – ironisesti – kohun yllätyksettömyys vähemmistöryhmille. Monille heistä keskustelu rasismin olemassaolosta ja sen laajoista ja moninaisista vaikutuksista ei tullut uutena tietona.

Ystävieni puheenvuoroissa oli paikoin jopa turtumisen sävyä. Odotukset kohun jälkeisestä selvittämistyöstä eivät herättäneet suurta toiveikkuutta.

Miksi rasismin ja syrjinnän kaltaisten ongelmien kitkemisessä ja niiden juurisyistä ei tunnuta pääsevän valtakunnallisesti etenemään?

Selitystä tähän voi hakea lokakuun lopussa ilmestyneestä Tummaihoisena EU:ssa-selvityksestä, jonka mukaan Suomi on yksi Euroopan Unionin rasistisimmista maista – jo toista kertaa peräkkäin.

Suomessa tuntuu vallitsevan naiivi käsitys rasismista yhtenäisenä kansanliikkeenä, jonka muodostavat hakaristejä hihoissaan kantavat ja natsilippuja heiluttavat ihmiset. Tämä kaventaa merkittävästi arkirasismin mekanismien ja sen eri sävyjen hahmottamista. Rasismin vähättely ja laimentaminen syö pohjaa antirasismin vaikuttavuudelta ja tarjoaa samalla lämpimän peiton turvaksi epämielyttävältä ja kiusallisesta aiheelta, johon suurin osa meistä Suomessa tuudittuu mielellään.

Mahdollisuuksien tasa-arvosta yhdenvertaiseen päätöksentekoon

Ajatus siitä, että meillä kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet menestyä elämässä ja että menestyminen on itsestä kiinni, on mielestäni pinttynyt ja harhaanjohtava.

Todellisuudessa ihmiset lähtevät liikkeelle lähtökohtaisen eriarvoisista olosuhteista. Toimintaa, palveluita ja käytäntöjä kehittäessä olisikin tarkasteltava ihmisten lähtökohtia siten, että heidän moninaisuutensa tulisi huomioiduksi päätöksenteossa. Meidän on aiempaa laajemmin ymmärrettävä, että vähemmistöryhmien etu ei ole pois valtaväestöltä, vaan se palvelee oikeudenmukaisuutta ja yhteistä hyvää sekä lisää inhimillisyyttä.

Lisäksi on ymmärrettävä, että sillä, miten haavoittuvassa asemassa olevista ihmisistä tai vähemmistöryhmistä puhutaan päättäjien suulla ja valta-asemista käsin, on merkittävä vaikutus kansan keskuuteen.

Raportteja ja selvityksiä vai arjen aktiivista antirasismia?

Suomessa rakastetaan laatia erilaisia selvityksiä ja raportteja. Mitä tulee rasismiin tai syrjintään, ratkaisut eivät kuitenkaan löydy mahtipontisista ja vaikealukuisista lauseista ja lupauksista. Kirjalliset selvitykset ja raportit saattavat helpottaa kitkemään ja joidenkin kohdalla varomaan selkeitä perustuslaillisia rikkomuksia paperilla, mutta ne eivät auta ymmärtämään itse ongelmaa käytännönläheisesti.

Rasismin ymmärtäminen vaatii empatiaa sekä kyseenalaistavaa, nöyrää ja itsekriittistä tarkastelua, mutta myös sen mahdollisuuden sietämistä, että saattaa itse olla väärässä. Tämä on toki suuri vaatimus – varsinkin kun valtaosa Suomen väestöstä ei kärsi rasismista tai syrjinnästä.

Olen kohdannut usein elämäni aikana hetkiä, joissa valkoinen ihminen rajaa vastuunsa rasismin ja syrjinnän vastaisessa työssä siihen, ettei hän hyväksy rasismia. Syrjinnästä ja rasismista vapaa elämä on suuri etuoikeus, mikä saattaa saada ihmisen tuudittautumaan käsitykseen, etteivät rasismiin tai syrjintään liittyvät asiat koske häntä.

Toimittaja-kirjailija Ronja Salmi kiteytti hiljattain Yle Areenan Kulttuuricocktail-ohjelmassa osuvasti, että rasismi ja syrjintä koskettavat meitä kaikkia samalla tavalla kuin esimerkiksi koulukiusaaminen. Ajatus siitä, että rajaa tai vähättelee omaa vastuuta rasismin ja syrjinnän vastaisessa työssä, johtuu usein siitä, ettei valtaväestön keskuudessa täysin ymmärretä, kuinka laajasta ja moninaisesta ongelmasta on kyse.

Rasismin suhteen ajattelu on herkästi mustavalkoista ja tuskallisen abstraktia. Tällöin koetun rasismin kokonaisvaltainen ja kauaskantoinen vaikutus ihmisten elämiin jää herkästi etäiseksi. Ihmisten välinen emotionaalinen etäisyys suhteessa ongelmaan on mielestäni suurin kompastuskivi dialogin rakentamisessa.

Rakenteiden ja instituutioiden tasolla, esimerkiksi päiväkodeissa, kouluilla ja työpaikoilla tehtävä rasismin ja syrjinnän vastainen työ on elintärkeää, mutta se on lopulta kuitenkin vain osa työtä. Todellinen työn tulos ulosmitataan omissa elämissämme, ja silloin, kun työroolit eivät velvoita meitä. Todellinen työ näkyy siinä, miten puutumme rasismiin elämän arkisissa tilanteissa ja silloinkin kun siitä ei jää näkyvää kiitosta, muuten kuin toisen kiitollisessa katseessa.

Rasismista tulisi käydä keskustelua ennen kaikkea niiden ihmisten parissa, joiden elämään se ei vaikuta suoranaisesti. On myös muistettava, että rasismin ympärillä vallitseva hiljaisuus tukahduttaa sen vastaisen työn.

p.s. Antirasismi ei ole sitä, että kyttäät seuraavaa rasistista tilannetta päästäksesi puuttumaan siihen. Antirasismi on jatkuvaa ja ennaltaehkäisevää sanoin ja teoin toteutuvaa rasisminvastaista työtä ja ennen kaikkea keskustelun ylläpitämistä. Silloinkin, kun se alkaa kyllästyttää ja tympiä. █

Gouled Mohamed Abdi

Kirjoittaja on sosionomiksi valmistuva helsinkiläinen ja Helsingin Poikien Talon tuntityöntekijä, joka on kiinnostunut siitä, millaisia keskusteluja syntyy savolaisen ja kenialaisen istuessa saunan lauteille.

Poikien Talo
Hämeentie 13 A | 3. kerros
Helsinki

poikientalo@poikientalo.fi
040 775 1549

www.poikientalo.fi

Sukupuolista oppimista ja itsensäkin ihmettelyä

Nuoret ja media